Vanhuus

Elämän ensimmäiset neljäkymmentä vuotta antavat meille kirjan, seuraavat kolmekymmentä kommentaarin.

Kahdenkymmenen vuoden iässä mies on riikinkukko, kolmenkymmenen leijona, neljänkymmenen kameli, viidenkymmenen käärme, kuudenkymmenen koira, seitsemänkymmenen apina ja kahdeksankymmenen vain ääni ja varjo.

Aika paljastaa kaikki asiat: se on hyvin kiinnostava jaarittelija, joka puhuu itsestään, vaikka siltä ei kysyttäisikään mitään.

Ei ole mitään köyhän ÄLYLLISEN ELÄIMEN, virheellisesti ihmiseksi kutsutun, tekemää, mitä aika ennemmin tai myöhemmin ei tuhoaisi.

“FUGIT IRRÉPARABILE TEMPUS”, pakenevaa aikaa ei voi korjata.

Aika tuo julki kaiken, mikä nyt on piilossa, ja peittää ja kätkee kaiken, mikä tällä hetkellä loistaa loistavasti.

Vanhuutta ei voi piilottaa, vaikka sen yrittäisi naamioida nuoruuden vaatteilla, aivan kuten rakkauttakaan.

Vanhuus lannistaa ihmisten ylpeyden ja nöyryyttää heitä, mutta nöyränä oleminen on eri asia kuin nöyryytettynä oleminen.

Kun kuolema lähestyy, elämään pettyneet vanhat ihmiset huomaavat, että vanhuus ei ole enää taakka.

Kaikki ihmiset toivovat elävänsä pitkän elämän ja tulevansa vanhoiksi, ja silti vanhuus pelottaa heitä.

Vanhuus alkaa viidenkymmenen kuuden vuoden iässä ja etenee sitten septenaarisissa jaksoissa, jotka johtavat meidät raihnaisuuteen ja kuolemaan.

Vanhojen ihmisten suurin tragedia ei ole niinkään se, että he ovat vanhoja, vaan se, että he ovat tyhmiä, koska he eivät halua tunnustaa olevansa vanhoja, ja se, että he ovat niin typeriä, että luulevat olevansa nuoria, ikään kuin vanhuus olisi rikos.

Parasta vanhuudessa on se, että on hyvin lähellä maalia.

PSYKOLOGINEN MINÄ, MINUN ITSE, EGO, ei parane vuosien ja kokemuksen myötä; se monimutkaistuu, muuttuu vaikeammaksi, työläämmäksi, siksi kansanomainen sanonta kuuluu: “LUONNE JA ULKONÄKÖ HAUTAAN ASTI”.

Vaikeiden vanhojen ihmisten PSYKOLOGINEN MINÄ lohduttaa itseään antamalla kauniita neuvoja, koska he eivät pysty antamaan huonoja esimerkkejä.

Vanhat ihmiset tietävät hyvin, että vanhuus on kauhea tyranni, joka kieltää heitä kuolemanrangaistuksen uhalla nauttimasta hullun nuoruuden nautinnoista, ja he mieluummin lohduttavat itseään antamalla kauniita neuvoja.

MINÄ kätkee MINÄN, MINÄ kätkee osan itsestään, ja kaikki leimataan ylevillä lauseilla ja kauniilla neuvoilla.

OSA MINUN ITSESTÄNI kätkee toisen OSAN MINUN ITSESTÄNI. MINÄ kätkee sen, mikä ei sovi sille.

Havainto ja kokemus ovat täysin osoittaneet, että kun paheet hylkäävät meidät, meistä on mukava ajatella, että me hylkäsimme ne.

ÄLYLLISEN ELÄIMEN sydän ei muutu paremmaksi vuosien myötä, vaan pahemmaksi, se kivettyy aina, ja jos olimme nuoruudessamme ahneita, valehtelijoita, vihaisia, olemme vanhuudessamme paljon enemmän.

Vanhat ihmiset elävät menneisyydessä, vanhat ihmiset ovat monien eilispäivien tulos, vanhukset eivät tiedä ollenkaan hetkeä, jossa elämme, vanhat ihmiset ovat kertyneitä muistoja.

Ainoa tapa saavuttaa täydellinen vanhuus on liuottamalla PSYKOLOGINEN MINÄ. Kun opimme kuolemaan hetki hetkeltä, saavutamme ylevän vanhuuden.

Vanhuudella on suuri merkitys, tyyneyttä ja vapautta niille, jotka ovat jo liuottaneet MINÄN.

Kun intohimot ovat kuolleet radikaalisti, täydellisesti ja lopullisesti, ihminen on vapaa ei yhdestä isännästä, vaan monista isännistä.

Elämässä on hyvin vaikea löytää viattomia vanhuksia, joilla ei ole edes MINÄN jäänteitä, sellaiset vanhukset ovat äärettömän onnellisia ja elävät hetki hetkeltä.

Viisaudessa harmaantunut mies. Tietämyksessä vanha, rakkauden herra, hänestä tulee tosiasiallisesti valon majakka, joka ohjaa viisaasti lukemattomien vuosisatojen virtaa.

Maailmassa on ollut ja on nykyäänkin joitakin VANHOJA MESTAREITA, joilla ei ole edes viimeisiä MINÄN jäänteitä. Nämä GNOSTISET ARHATIT ovat yhtä eksoottisia ja jumalallisia kuin lootuksen kukka.

KUNNIOITETTAVA VANHA MESTARI, joka on liuottanut MONIKKOISEKSI MUUTTUNEEN MINÄN radikaalisti ja lopullisesti, on täydellinen ilmaus TÄYDELLISESTÄ VIISAUDESTA, JUMALALLISESTA RAKKAUDESTA JA YLEVÄSTÄ VOIMASTA.

VANHA MESTARI, jolla ei ole enää MINÄÄ, on tosiasiallisesti JUMALALLISEN OLENTO täysi ilmentymä.

Nämä YLEVÄT VANHUKSET, nämä GNOSTISET ARHATIT ovat valaisseet maailmaa muinaisista ajoista lähtien, muistakaamme BUDDHA, MOOSES, HERMES, RAMARKRISHNA, DANIEL, PYHÄ LAMA jne., jne., jne.

Koulujen, korkeakoulujen ja yliopistojen opettajien, äitien ja isien on opetettava uusia sukupolvia kunnioittamaan ja palvomaan vanhuksia.

SE, jolla ei ole nimeä, SE, joka on JUMALALLINEN, SE, joka on TODELLINEN, on kolme puolta: VIISAUS, RAKKAUS, SANAA.

JUMALALLINEN ISÄNÄ on KOSMINEN VIISAUS, ÄITINÄ on ÄÄRETÖN RAKKAUS, poikana on SANAA.

Perheen isässä on viisauden symboli. Kodin äidissä on RAKKAUS, lapset symboloivat sanaa.

Vanha isä ansaitsee kaiken lasten tuen. Vanha isä ei voi enää työskennellä, ja on oikein, että lapset elättävät ja kunnioittavat häntä.

Ihana äiti on jo vanha eikä voi siksi työskennellä, ja siksi poikien ja tyttärien on huolehdittava hänestä ja rakastettava häntä ja tehtävä tuosta rakkaudesta uskonto.

Joka ei osaa rakastaa isäänsä, joka ei osaa PALVELLA ÄITIÄÄN, kulkee vasemman käden tietä, erehdyksen tietä.

Lapsilla ei ole oikeutta tuomita vanhempiaan, kukaan ei ole täydellinen tässä maailmassa, ja niillä, joilla ei ole tiettyjä vikoja yhteen suuntaan, on niitä toiseen suuntaan, meidät kaikki on leikattu samoilla saksilla.

Jotkut aliarvioivat ISÄN RAKKAUTTA, toiset jopa nauravat ISÄN RAKKAUDELLEN. Ne, jotka käyttäytyvät näin elämässä, eivät ole edes astuneet tielle, joka johtaa SIIHEN, jolla ei ole nimeä.

Kiittämätön lapsi, joka vihaa isäänsä ja unohtaa äitinsä, on todella todellinen pahansuopa, joka vihaa kaikkea JUMALALLISTA.

TIETOISUUDEN VALLANKUMOUS ei tarkoita KIITTÄMÄTTÖMYYTTÄ, isän unohtamista, ihanan äidin aliarvioimista. TIETOISUUDEN VALLANKUMOUS on VIISAUS, RAKKAUS ja TÄYDELLINEN VOIMA.

Isässä on viisauden symboli ja äidissä elävä RAKKAUDEN lähde, ilman jonka puhtainta olemusta on todella mahdotonta saavuttaa korkeimpia SISÄISIÄ TOTEUTUKSIA.