Elämä

Vaikka se tuntuukin uskomattomalta, on täysin totta ja täyttä totta, että tämä niin hehkutettu moderni sivilisaatio on hirvittävän ruma, siitä puuttuu esteettisen aistin transsendentaaliset ominaisuudet, se on vailla sisäistä kauneutta.

Meillä on paljon luuloja noista hirvittävistä, aina samoista rakennuksista, jotka vaikuttavat todellisilta rotanloukuilta.

Maailmasta on tullut suunnattoman tylsä, aina samat kadut ja hirvittävät asunnot kaikkialla.

Kaikki tämä on muuttunut rasittavaksi, pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä ympäri maailmaa.

Se on aina sama univormu: hirvittävä, kuvottava, steriili. “Modernismia!”, huutavat ihmisjoukot.

Näytämme todellisilta turhamaisilta kalkkunoilta yllämme olevassa puvussa ja erittäin kiiltävissä kengissä, vaikka siellä täällä liikkuukin miljoonia onnettomia, nälkäisiä, aliravittuja, kurjia ihmisiä.

Yksinkertaisuus ja luonnollinen, spontaani, viaton kauneus, vailla keinotekoisuutta ja turhamaisia meikkejä, on kadonnut naisista. Nyt olemme moderneja, sellaista on elämä.

Ihmisistä on tullut hirvittävän julmia: hyväntekeväisyys on kylmennyt, kukaan ei enää sääli ketään.

Ylellisten tavaratalojen näyteikkunat loistavat ylellisillä tavaroilla, jotka ovat ehdottomasti onnettomien ulottumattomissa.

Ainoa, mitä elämän pariat voivat tehdä, on katsella silkkikankaita ja koruja, ylellisten pullojen hajuvesiä ja sateenvarjoja kaatosateisiin; katsoa koskematta, kidutus, joka on verrattavissa Tantaloksen kidutukseen.

Näiden modernien aikojen ihmisistä on tullut liian karkeita: ystävyyden tuoksu ja vilpittömyyden tuoksu ovat kadonneet kokonaan.

Väkijoukot valittavat ylisuurista veroista; kaikilla on ongelmia, meille ollaan velkaa ja me olemme velkaa; meitä syytetään, eikä meillä ole millä maksaa, huolet repivät aivot, kukaan ei elä rauhassa.

Byrokraatit, joilla on onnen kaari vatsassaan ja hyvä sikari suussa, johon he psykologisesti nojaavat, jongleeraavat poliittisesti mielillä piittaamatta vähääkään kansojen tuskasta.

Kukaan ei ole onnellinen näinä aikoina, vähiten keskiluokka, joka on kahden tulen välissä.

Rikkaat ja köyhät, uskovat ja epäuskoiset, kauppiaat ja kerjäläiset, suutarit ja peltisepät elävät, koska heidän on pakko elää, he hukuttavat kidutuksensa viiniin ja jopa koukuttuvat huumeisiin paetakseen itseään.

Ihmisistä on tullut pahansuopia, epäluuloisia, epäluotettavia, ovelia, kieroutuneita; kukaan ei enää usko keneenkään; päivittäin keksitään uusia ehtoja, todistuksia, rajoituksia kaikenlaisista, asiakirjoja, valtakirjoja jne., ja mistään siitä ei kuitenkaan ole enää hyötyä, ovelat pilkkaavat kaikkia näitä hölynpölyjä: he eivät maksa, he välttelevät lakia, vaikka heidän pitäisi mennä luineen vankilaan.

Mikään työ ei anna onnea; todellisen rakkauden tunne on kadonnut, ja ihmiset menevät nykyään naimisiin ja eroavat huomenna.

Kotien yhtenäisyys on valitettavasti kadonnut, orgaanista häpeää ei enää ole, lesbous ja homoseksuaalisuus ovat yleistyneet enemmän kuin käsien pesu.

Tietää jotain kaikesta tästä, yrittää tuntea syy niin suureen mätänemiseen, tiedustella, etsiä, on todellakin se, mitä aiomme tässä kirjassa.

Puhun käytännön elämän kieltä, halukas tietämään, mitä piilee olemassaolon hirvittävän naamion takana.

Ajattelen ääneen, ja sanokoot älykön roistot, mitä haluavat.

Teoriat ovat jo muuttuneet rasittaviksi ja niitä jopa myydään ja myydään edelleen markkinoilla. Mitä sitten?

Teoriat palvelevat vain aiheuttamaan meille huolia ja katkeroittamaan elämäämme entisestään.

Goethe sanoi aivan oikein: “Kaikki teoria on harmaata ja vain elämän kultaisten hedelmien puu on vihreä”…

Köyhät ihmiset ovat jo väsyneet niin moniin teorioihin, nyt puhutaan paljon käytännöllisyydestä, meidän on oltava käytännöllisiä ja tiedettävä todella kärsimystemme syyt.