Publikaani Ja Fariseus

Pohdiskellessamme hieman elämän eri olosuhteita, kannattaa vakavasti ymmärtää perusteet, joiden varassa lepäämme.

Joku lepää asemansa varassa, toinen rahan, kolmas arvostuksen, neljäs menneisyytensä, viides jonkin tietyn arvonimen jne. jne. jne.

Oudointa on, että me kaikki, niin rikkaat kuin kerjäläisetkin, tarvitsemme toisiamme ja elämme toisistamme, vaikka olisimme täynnä ylpeyttä ja turhamaisuutta.

Mietitään hetki, mitä meiltä voitaisiin viedä. Millainen olisi kohtalomme verilöylyssä ja viinanhuuruisessa vallankumouksessa? Mitä jäisi jäljelle niistä perusteista, joiden varassa lepäämme? Voi meitä, luulemme olevamme hyvin vahvoja, mutta olemme hirvittävän heikkoja!

“Minä”, joka tuntee itsessään perustan, jonka varassa lepäämme, on hävitettävä, jos todella haluamme aitoa autuutta.

Tällainen “Minä” aliarvioi ihmisiä, tuntee itsensä paremmaksi kuin kaikki muut, täydellisemmäksi kaikessa, rikkaammaksi, älykkäämmäksi, elämänkokeneemmaksi jne.

On erittäin osuvaa siteerata nyt sitä Jeesuksen, suuren KABIRIN, vertausta kahdesta rukoilevasta miehestä. Se sanottiin niille, jotka luottivat itseensä vanhurskaina ja halveksivat muita.

Jeesus Kristus sanoi: “Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan, toinen oli fariseus ja toinen publikaani. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: Jumala, minä kiitän sinua, etten ole niin kuin muut ihmiset, rosvot, väärämieliset, avionrikkojat, enkä myöskään niin kuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja annan kymmenykset kaikesta, mitä saan. Mutta publikaani seisoi loitolla eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivaaseen, vaan löi rintaansa ja sanoi: ‘Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.’ Minä sanon teille, että hän meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen, sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, ja joka itsensä alentaa, ylennetään.” (LUKAS 18:10-14)

Oman mitättömyyden ja kurjuuden tajuaminen on täysin mahdotonta niin kauan kuin meissä on se “Enemmän”-käsite. Esimerkkejä: Minä olen vanhurskaampi kuin tuo, viisaampi kuin tuo toinen, hyveellisempi kuin kolmas, rikkaampi, elämänkokeneempi, siveämpi, tunnollisempi velvollisuuksissani jne. jne. jne.

Neulansilmän läpi ei ole mahdollista mennä niin kauan kuin olemme “rikkaita”, niin kauan kuin meissä on se “Enemmän”-kompleksi.

“Kamelin on helpompi mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.”

Se, että sinun koulusi on paras ja naapurini koulu ei kelpaa; se, että sinun uskontosi on ainoa oikea, että tuon toisen vaimo on huono vaimo ja minun vaimoni on pyhimys; se, että ystäväni Roberto on juoppo ja minä olen hyvin harkitseva ja raitis mies jne. jne. jne., saa meidät tuntemaan itsemme rikkaiksi; minkä vuoksi olemme kaikki niitä Raamatun vertauksen “KAMELEITA” esoteeriseen työhön liittyen.

On kiireellistä tarkkailla itseämme hetki hetkeltä, jotta voimme selvästi tuntea ne perusteet, joiden varassa lepäämme.

Kun ihminen huomaa, mikä häntä eniten loukkaa tiettynä hetkenä; sen harmituksen, jonka hänelle aiheutti jokin tietty asia; silloin hän huomaa ne perusteet, joiden varassa hän psykologisesti lepää.

Nämä perusteet muodostavat kristillisen evankeliumin mukaan “hiekan, jolle hän rakensi talonsa”.

On tarpeen merkitä huolellisesti muistiin, miten ja milloin hän halveksi muita tunteessaan itsensä paremmaksi ehkä arvonimen, sosiaalisen aseman, hankitun kokemuksen tai rahan vuoksi jne. jne. jne.

On vakavaa tuntea itsensä rikkaaksi, paremmaksi kuin se tai tämä jostakin syystä. Sellaiset ihmiset eivät voi päästä taivasten valtakuntaan.

On hyvä huomata, missä tuntee itsensä imarrelluksi, missä turhamaisuus tyydytetään, tämä tulee osoittamaan meille ne perusteet, joihin nojaamme.

Tällaisen havainnoinnin ei kuitenkaan pitäisi olla pelkästään teoreettista, vaan meidän on oltava käytännöllisiä ja tarkkailtava itseämme huolellisesti suoraan, hetki hetkeltä.

Kun ihminen alkaa ymmärtää omaa kurjuuttaan ja mitättömyyttään; kun hän hylkää suuruudenhullut ajatukset; kun hän huomaa niin monien arvonimien, kunnianosoitusten ja turhien ylemmyydentuntojen mielettömyyden lähimmäisiämme kohtaan, se on erehtymätön merkki siitä, että hän on jo alkamassa muuttua.

Ihminen ei voi muuttua, jos hän sulkee itsensä siltä, mitä hän sanoo: “Minun taloni.” “Minun rahani.” “Minun omaisuuteni.” “Minun työpaikkani.” “Minun hyveeni.” “Minun älylliset kykyni.” “Minun taiteelliset kykyni.” “Minun tietoni.” “Minun arvovaltani” jne. jne. jne.

Se, että pitää kiinni “Omastani” ja “Minusta”, riittää enemmän kuin hyvin estämään meitä tunnustamasta omaa mitättömyyttämme ja sisäistä kurjuuttamme.

Ihminen hämmästyy tulipalon tai haaksirikon näytelmästä; silloin epätoivoiset ihmiset ottavat usein haltuunsa asioita, jotka naurattavat; merkityksettömiä asioita.

Voi noita ihmisiä! He tuntevat itsensä noissa asioissa, lepäävät hölynpölyssä, kiinnittyvät siihen, millä ei ole pienintäkään merkitystä.

Itsensä tunteminen ulkoisten asioiden kautta, perustaminen niihin, vastaa absoluuttisessa tiedottomuuden tilassa olemista.

“OLEMISTA”, (TODELLISTA OLEMASTA), koskeva tunne on mahdollinen vain hävittämällä kaikki ne “MINÄT”, joita kannamme sisällämme; ennen sitä tällainen tunne on enemmän kuin mahdotonta.

Valitettavasti “MINÄN” palvojat eivät hyväksy tätä; he luulevat olevansa Jumalia; he ajattelevat, että heillä jo on ne “Loistavat Ruumiit”, joista Paavali Tarsolainen puhui; he olettavat, että “MINÄ” on Jumalallinen, eikä kukaan voi poistaa sellaisia absurdeja ajatuksia heidän päästään.

Ei tiedä, mitä sellaisille ihmisille tekisi, heille selitetään, mutta he eivät ymmärrä; aina kiinni siinä hiekassa, jolle he rakensivat talonsa; aina uppoutuneina oppeihinsa, päähänpistoihinsa, tyhmyyksiinsä.

Jos nämä ihmiset tarkkailisivat itseään vakavasti, he todentaisivat itse monien opin; he löytäisivät itsestään kaiken sen moninaisuuden ihmisiä tai “Minöjä”, jotka elävät sisällämme.

Miten meissä voisi olla todellinen tunne todellisesta OLEMASTAMME, kun nuo “Minät” tuntevat meidän puolestamme, ajattelevat meidän puolestamme?

Koko tämän tragedian vakavin asia on, että ihminen luulee ajattelevansa, tuntee tuntevansa, kun todellisuudessa joku muu tietyllä hetkellä ajattelee kidutetulla aivoillamme ja tuntee tuskallisella sydämellämme.

Voi meitä onnettomia! Kuinka monta kertaa luulemme rakastavamme ja mitä tapahtuu, on se, että joku muu sisällämme täynnä himoa käyttää sydämen keskusta.

Olemme kurjimmillamme, sekoitamme eläimellisen intohimon rakkauteen! Ja silti joku muu sisällämme, persoonallisuutemme sisällä, käy läpi tällaisia sekaannuksia.

Me kaikki ajattelemme, että emme koskaan lausuisi niitä fariseuksen sanoja Raamatun vertauksessa: “Jumala, minä kiitän sinua, etten ole niin kuin muut ihmiset” jne. jne.

Kuitenkin, vaikka se tuntuukin uskomattomalta, toimimme näin päivittäin. Lihakauppias markkinoilla sanoo: “Minä en ole niin kuin muut lihakauppiaat, jotka myyvät huonolaatuista lihaa ja riistävät ihmisiä.”

Kangaskauppias liikkeessä huudahtaa: “Minä en ole niin kuin muut kauppiaat, jotka osaavat varastaa mitatessa ja jotka ovat rikastuneet.”

Maidonmyyjä vakuuttaa: “Minä en ole niin kuin muut maidonmyyjät, jotka laittavat siihen vettä. Haluan olla rehellinen.”

Kotirouva kommentoi vierailulla seuraavaa: “Minä en ole niin kuin tuo toinen, joka seurustelee muiden miesten kanssa, olen Jumalan kiitos kunnollinen ihminen ja uskollinen miehelleni.”

Johtopäätös: Muut ovat pahoja, epäoikeudenmukaisia, avionrikkojia, varkaita ja turmeltuneita, ja jokainen meistä on lempeä lammas, “Suklaapyhimys”, joka on hyvä pitää kultalapsena jossain kirkossa.

Kuinka tyhmiä olemmekaan! Ajattelemme usein, että emme koskaan tee kaikkia niitä typeryyksiä ja ilkeyksiä, joita näemme muiden tekevän, ja päädymme siksi siihen johtopäätökseen, että olemme upeita ihmisiä, valitettavasti emme näe niitä typeryyksiä ja kitsauksia, joita teemme.

Elämässä on outoja hetkiä, jolloin mieli lepää ilman minkäänlaisia huolia. Kun mieli on hiljaa, kun mieli on hiljaa, silloin tapahtuu jotain uutta.

Sellaisina hetkinä on mahdollista nähdä ne perusteet, ne perustukset, joiden varassa lepäämme.

Mielen ollessa syvässä, myöhemmässä levossa, voimme todentaa itse elämän hiekan raa’an todellisuuden, jolle rakennamme talon. (Katso Matteus 7 - Järjestysluvut 24-25-26-27-28-29; vertaus, joka käsittelee kahta perustusta)