Rukous Työssä

Havainnointi, tuomitseminen ja toteuttaminen ovat hajoamisen kolme perusasiaa.

Ensiksi: havainnoidaan. Toiseksi: tuomitaan. Kolmanneksi: toteutetaan.

Sotatilassa vakoojia ensin havainnoidaan, toiseksi tuomitaan, kolmanneksi teloitetaan.

Ihmisten välisessä suhteessa on itsensä löytämistä ja itsensä paljastamista. Joka luopuu kanssakäymisestä lajitoveriensa kanssa, luopuu myös itsensä löytämisestä.

Mikä tahansa elämän tapahtuma, niin merkityksettömältä kuin se vaikuttaakin, johtuu epäilemättä sisällämme olevasta toimijasta, psyykkisestä lisäyksestä, “minästä”.

Itsensä löytäminen on mahdollista, kun olemme valppaan havainnoinnin tilassa, valppaan uutuuden tilassa.

“Minä”, joka on tavattu itse teosta, on tarkkailtava huolellisesti aivoissamme, sydämessämme ja sukupuolielimissämme.

Mikä tahansa himon minä voisi ilmetä sydämessä rakkautena, aivoissa ihanteena, mutta kiinnittäessämme huomiota sukupuoleen, tuntisimme selvää sairaalloista kiihkoa.

Minkä tahansa minän tuomitsemisen on oltava lopullista. Meidän on asetettava se syytettyjen penkille ja tuomittava se armottomasti.

Mikä tahansa pakoilu, oikeutus, harkinta on poistettava, jos todella haluamme tiedostaa “minän”, jonka haluamme poistaa psyykestämme.

Toteuttaminen on erilaista; minkä tahansa “minän” toteuttaminen ei olisi mahdollista, ellei sitä olisi ensin havaittu ja tuomittu.

Rukous on psykologisessa työssä olennaista hajoamisen kannalta. Tarvitsemme mieltä korkeampaa voimaa, jos todella haluamme hajottaa jonkin tietyn “minän”.

Mieli ei itsessään voisi koskaan hajottaa mitään “minää”, tämä on kiistatonta, vastustamatonta.

Rukoileminen on juttelua Jumalan kanssa. Meidän on vedottava Jumala Äitiin sisimmässämme, jos todella haluamme hajottaa “miniä”. Joka ei rakasta Äitiään, kiittämätön lapsi, epäonnistuu työssään itsensä kanssa.

Jokaisella meistä on oma, yksilöllinen Jumalallinen Äitinsä, hän on sinänsä osa omaa Olemustamme, mutta johdettu.

Kaikki muinaiset kansat palvoivat “Jumala Äitiä” olemuksemme syvimmässä sopessa. Ikuisen naispuolinen periaate on ISIS, MARIA, TONANZIN, CIBELES, REA, ADONIA, INSOBERTA, jne., jne., jne.

Jos puhtaasti fyysisesti meillä on isä ja äiti, olemuksemme syvimmässä sopessa meillä on myös Isämme, joka on salassa, ja Jumalallinen Äitimme KUNDALINI.

Taivaassa on yhtä monta Isää kuin on miehiä maan päällä. Jumala Äiti sisimmässämme on Isämme naispuolinen puoli, joka on salassa.

HÄN ja HÄN ovat varmasti Intiimin Olemuksemme kaksi ylempää osaa. Epäilemättä HÄN ja HÄN ovat sama Todellinen Olemuksemme “minän” tuolla puolen psykologiassa.

HÄN jakaantuu HÄNEEN ja käskee, johtaa, opastaa. HÄN poistaa ei-toivotut elementit, joita sisällämme kannamme, edellyttäen jatkuvaa työtä itsensä kanssa.

Kun olemme kuolleet radikaalisti, kun kaikki ei-toivotut elementit on poistettu monien tietoisten töiden ja vapaaehtoisten kärsimysten jälkeen, sulautumme ja integroitumme “ISÄ-ÄITIIN”, silloin olemme Jumalia, kauhean jumalallisia, hyvän ja pahan tuolla puolen.

Oma, yksilöllinen Jumalallinen Äitimme voi liekehtivien voimiensa avulla pienentää kosmiseksi pölyksi minkä tahansa niistä monista “miniä”, jotka on aiemmin havaittu ja tuomittu.

Millään tavalla ei tarvittaisi erityistä kaavaa rukoilla Sisäistä Jumalallista Äitiämme. Meidän on oltava hyvin luonnollisia ja yksinkertaisia kääntyessämme HÄNEN puoleensa. Lapsella, joka kääntyy äitinsä puoleen, ei ole koskaan erityisiä kaavoja, hän sanoo, mitä sydämestä tulee, ja siinä kaikki.

Mikään “minä” ei hajoa hetkessä; Jumalallisen Äitimme on tehtävä työtä ja jopa kärsittävä paljon ennen kuin hän onnistuu tuhoamaan minkään “minän”.

Kääntykää sisäänpäin, ohjatkaa rukouksenne sisäänpäin, etsien sisäisyydestänne Jumalallista Rouvaanne, ja vilpittömin anomuksin voitte puhua hänelle. Pyytäkää häntä hajottamaan se “minä”, jonka olette aiemmin havainneet ja tuominneet.

Intiimin itsetarkkailun tunne, kun se kehittyy, antaa teidän vahvistaa työnne edistyvän edistymisen.

Ymmärrys, harkinta ovat olennaisia, mutta tarvitaan jotain enemmän, jos todella haluamme hajottaa “ITSEMME”.

Mieli voi suoda itselleen ylellisyyden leimata minkä tahansa vian, siirtää sen osastolta toiselle, esitellä sitä, piilottaa sitä jne., mutta ei koskaan voisi muuttaa sitä olennaisesti.

Tarvitaan “erityistä voimaa”, joka on mielen yläpuolella, liekehtivää voimaa, joka pystyy pelkistämään tuhkaksi minkä tahansa vian.

STELLA MARIS, Jumalallinen Äitimme, omaa tämän voiman, hän voi jauhaa minkä tahansa psykologisen vian.

Jumalallinen Äitimme asuu intiimiydessämme, ruumiin, tunteiden ja mielen tuolla puolen. Hän on itsessään palava voima, joka on mielen yläpuolella.

Oma, yksilöllinen Kosminen Äitimme omaa Viisautta, Rakkautta ja Voimaa. Hänessä on ehdoton täydellisyys.

Hyvät aikeet ja samojen toistuva toistaminen eivät palvele mitään, eivät johda mihinkään.

Ei olisi mitään hyötyä toistaa: “en ole himokas”; irstauden minät jatkaisivat kuitenkin olemassaoloaan psyykemme syvimmässä sopessa.

Ei olisi mitään hyötyä toistaa päivittäin: “en ole enää vihainen”. Vihan “minät” jatkaisivat olemassaoloaan psykologisissa taustoissamme.

Ei olisi mitään hyötyä sanoa päivittäin: “en ole enää ahne”. Ahneuden “minät” jatkaisivat olemassaoloaan psyykemme eri taustoissa.

Ei olisi mitään hyötyä erota maailmasta ja lukittautua luostariin tai asua jossakin luolassa; “minät” sisällämme jatkaisivat olemassaoloaan.

Jotkut luolissa asuvat ankkurit pääsivät tiukkojen kurinpitotoimien avulla pyhimysten hurmokseen ja heidät vietiin taivaaseen, jossa he näkivät ja kuulivat asioita, joita ihmisten ei ole mahdollista ymmärtää; “minät” jatkoivat kuitenkin olemassaoloaan heidän sisällään.

Kysymättä olemus voi karata “minästä” tiukkojen kurinpitotoimien avulla ja nauttia hurmoksesta, mutta autuuden jälkeen se palaa “itseeni”.

Ne, jotka ovat tottuneet hurmokseen hajottamatta “egoa”, uskovat, että he ovat jo saavuttaneet vapautumisen, he pettävät itseään uskoen olevansa Mestareita ja jopa astuvat Uponneeseen Involuutioon.

Emme koskaan lausuisi mitään mystistä hurmaa vastaan, hurmosta ja sielun onnea EGO:n puuttuessa.

Haluamme vain korostaa “miniä” hajottamisen tarvetta lopullisen vapautumisen saavuttamiseksi.

Minkä tahansa kurinalaisen ankkurin olemus, joka on tottunut pakenemaan “minästä”, toistaa saman uroteon fyysisen ruumiin kuoleman jälkeen, nauttii jonkin aikaa hurmoksesta ja palaa sitten kuin Aladdinin lampun henki pullon sisälle, egoon, itseen.

Silloin hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata uuteen fyysiseen ruumiiseen toistaakseen elämänsä olemassaolon matolla.

Monet mystikot, jotka kuolivat Himalajan luolissa, Keski-Aasiassa, ovat nyt tavallisia ihmisiä tässä maailmassa, vaikka heidän seuraajansa edelleen palvovat ja kunnioittavat heitä.

Mikä tahansa vapautumisyritys, niin suuri kuin se onkin, on tuomittu epäonnistumaan, jos siinä ei oteta huomioon egon hajottamisen tarvetta.